torstai 29. kesäkuuta 2017

Kesästä

Maanisuutta on ilmassa. Olen valvonut enemmän kuin olisi järkevää, mutta en osaa erityisesti katua valvottuja hetkiä. Juhannuspäivän tansseista kotiin ajaessa kyllä mietin, että juuri tämänlaatuinen vähäunisuus aiheuttaa onnettomuuksia, mutta selvisin ehjänä perille. On tosin väärin sanoa, että kotiin ajaessa, kun ajoin jonnekin ihan muualle. Jonkun toisen kotiin. Kotiin, jossa oma pikkukoirani tervehti iloisesti tanssiessa rähjääntynyttä emäntäänsä, kolme muuta koiraa yhtä iloisesti isäntäänsä. Aamuöisillä kävelyillä liian pitkäksi kasvaneessa heinikossa nautin suunnattomasti kasteen tunnusta paljailla nilkoilla, koiran yltiöpäisestä pompahtelusta itseään pidempien heinien seassa. Nautin hiljaisuudesta, luonnosta, läheisyydestä. Kesästä kaikkine sadekuuroineen.

Loma alkaa ihan pian. Mökkeilemme lasten ja koiran kanssa. Aion uiskennella äitimoodissa paikaten hajamielisyyttäni, joka viime aikoina on vaivannut. Nukun myös, niin paljon kuin suinkin ehdin. Ellen sitten istuskele rantahietikolla lörpöttelemässä puhelimeen sen jälkeen, kun iltasatu on vaivuttanut jälkikasvun uneen.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kaikki tärkeä

Pahin hässäkkä on takana. Poden vaihteeksi lamaannusta. Ruokin lapset noutotiskin ruualla, onneksi he rakastavat grillattua broileria. Eivät he tiedä, että herkkuruokaa tarjoillaan siksi, ettei äiti jaksa. Äiti jaksaa kuitenkin silitellä ja rapsuttaa, ehkä se on tärkeämpää. Äiti jaksaa myös katsella kasvavaa rojuröykkiötä olohuoneen lattialla, eikä ahdistu siitä nyt. Ahdistuu ehkä joskus myöhemmin, ja siivoaa. Kevätjuhlassa äti aikoo kuitenkin hiljentyä kuuntelemaan suvivirttä, ehkä laulamaankin. Ja äiti tietää, että kaikki tärkeä on kuitenkin siinä, sotkusta ja väsymyksestä huolimatta.



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ahdistusta


Poden pahanlaatuista ahdistusta liiallisesta aktiivisuudesta sekä oikeassa elämässä että mielikuvitussellaisessa. Olen päätynyt parisuhteenomaisiin vääntöihin olematta parisuhteessa, mikä ärsyttää suunnattomasti. Sille on laitettava piste, mieluiten pian. Sitten on kaikenlaista hässäkkää: synttäreiden valmistelua, työkiireitä, auton katsastusta/huoltoa/renkaiden vaihtoa, koiran kouluttamista (voi apua) plus kaikki se normiarki. En saa aikaiseksi mitään, kun ajattelen etten selviä. Aina olen selvinnyt, ihan samanlaisista hässäköistä sata kertaa, mutta ei nyt siltä tunnu. Tekisi mieli kaivautua peiton alle ja odottaa, että kevät (tai elämä) menisi jo ohi.

Sosiaalista kanssakäymistä on viime aikoina ollut myös runsain mitoin, ihania tapaamisia ja yhteisiä hetkiä, naurua ja iloa, mutta nyt huomaan ahdistuvani ihmisistäkin. Olisi aika taas vähän erakoitua, mutta juuri nyt ei onnistu. Eikä vielä pitkään aikaan. Ehkä vain vedän henkeä, pitkään ja hartaasti (tuhat kertaa) ja allakoin itselleni yksinäisen viikonlopun johonkin hamaan tulevaisuuteen. Ja toivon, ettei siihen mennessä pää räjähdä. Toisaalta, ei sieltä paljon ulos tule.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kolme vuotta

Kotiinpaluun jälkeen arki on palannut ennalleen. Melkein. Vieläkin on välillä sellainen olo, että katson elämääni hiukan ulkopuolelta. Ai tuollaista elämää, todellakin, aika mukavan näköistä. Uupuneita, tuskaisia hetkiä ei ole juuri ollut, vaikka huonosti nukuttuja öitä on. Kevät tekee toki osansa. Mutta on siinä muutakin.

Olen käynyt viimeiset kolme vuotta terapiassa. En ole kokenut tarpeelliseksi siitä kirjoittaa, koska tämä ei ole terapiablogi. Päädyin terapiaan autokolarin seurauksena ja vasta nyt näen, mikä siunaus se kolari oli. Ilman sitä en olisi koskaan hakenut apua. En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka osaisi sanoa, etten nyt pärjää, en jaksa, en pysty. Ja vaikka saisinkin sen sanottua, en ainakaan ota apua vastaan. Pikkuhiljaa olen muuttumassa toisenlaiseksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka voi olla myös heikko kuolematta häpeästä.

Terapia ei ole ollut helppo tie. Usein olen ollut väsynyt, valmis lopettamaan, turhautunut. On tuntunut siltä, ettei tämä mihinkään johda, että elämä jatkuu hautaan asti samanlaisena. Mutta nyt kolmen vuoden jälkeen, voin täydestä sydämestäni sanoa, että kaikki se vaiva on kannattanut. Terapeuttini ei ole päästänyt minua helpolla. Hän ei ole silittänyt päätäni, ei päästänyt ohi niistä tilanteista, joissa hankaloitan elämääni sen sijaan että rakentaisin sitä. Hän on saanut minut huomaamaan monet niistä kohdista, joissa toimin typerästi, joissa toistan samaa jo tuhoisaksi todettua kaavaa. Ja ennen kaikkea, hän on saanut minut huomaamaan, että en ole sen huonompi kuin muutkaan, ettei elämän tarvitse enää olla pelkkää kurjuutta ja kärsimystä.

Moni asia on vielä kesken. Ero entiseen on kuitenkin selvä. Monissa hankalissa tilanteissa tiedän jo, mikä on se käyttäytymismalli, jota ei kannata enää toistaa. Pystyn muuttumaan, pystyn muuttamaan ajatuksiani ja tekojani, joilla aiemmin olen kaivanut itselleni ennenaikaista hautaa. Eihän se aina onnistu. Loppuelämäni opettelen. Mutta nyt minulla on siihen työkaluja, minulla on siihen uskallus ja rohkeus. Ja minä teen sen ilolla.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Puunhalaaja kotona

Onpas siinä onnellisen näköinen nainen halaamassa puuta, mitä sinulle kuuluu? Tällaisen viestin sain ladattuani uuden profiilikuvan facebookiin. Vastasin, että kuvaamista edeltävänä päivänä olin päässyt takaisin kotiin ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Kävin metsälenkillä koiran ja tyttären kanssa. Olin euforisen onnellinen tytöstä ja koirasta, puiden välistä siivilöityvästä kevätvalosta, kotiinpääsystä. Euforia on jo hiukan laskenut, mutta vieläkin tuntuu ihanalta kokkailla keittiössä, joka on sotkuinen, mutta johon silti mahtuu. On ihana nukkua sängyssä, josta noustessaan ei ole jäykkä kuin rautakanki. On ihana, kun tavarat ovat kotona, vaikka edelleen osittain ties missä nyssäköissä.

Olen aina ollut varma siitä, etten ole remontoija-tyyppiä. Nyt olen asiasta entistä varmempi. Aina en ole ollut varma siitä, rakastanko kotiani. Nyt olen varma, että rakastan. Siinä samalla rakastan pientä perhettäni, jota tänä vuonna olen hiukan tavallista enemmän vihannutkin. Vaikka toimin hyvin poikkeusoloissa, myös kuormitun niistä niin paljon, ettei tavallisen arjen pyörittäminen tunnu enää hyvältä. Mutta tästäkin on selvitty, vieläpä melko ehjin nahoin. Olen siitä kiitellyt itseäni ja lapsia moneen kertaan. Hyvä me.

Nyt on aika huokaista. Happea, valoa, kiireettömiä hetkiä, tanssia, rupattelua ystävien kanssa, hyvää ruokaa, puiden halaamista, koiran rapsuttelua, lasten kyljessä kyhnyttämistä. Kaikkea sellaista, mikä antaa tilaa hengittää syvään.

torstai 2. helmikuuta 2017

Vähän pönttö äiti

Juuri kun sanoin, ettei blogi mahdu arkeeni, se onkin taas alkanut mahtua ihan hyvin. Joskus auttaa, kun sanoo asioita ääneen. Tai kirjoittaa.


Molempien lasten luokilta on pitkin syksyä tullut täivaroituksia. Olen tutkinut lasten päät varmaan tuhanteen kertaan, enkä ole löytänyt yhtään täitä. En tahdo uskoa, ettei niitä ole. Jos kerran täivaara yhä vain jatkuu, niin tottahan vian täytyy olla meissä. Epäilen, että omassa täitunnistuksessani on jotain vikaa. Joka tapauksessa, vaikka en mitään ole löytänyt, olen käynyt pariin kertaan syksyn aikana kaikkien päät läpi täishampoolla, pessyt pipot, petivaatteet ja pyyhkeet. Lisäksi otin käyttöön pajunkuorishampoon, vaikka sen haju sai lapsissa aikaan yökötysreaktioita. Joskus tuntuu siltä, että elämä hiukan vähemmän neuroottisena voisi olla myös hiukan helpompaa. Ehkä myös, jos ymmärtäisi, ettei syyttävä sormi aina osoita minua. On vain niin kovin helppoa, tuttua ja turvallista, syyllistyä kaikesta. Vaikka ihan vain varmuuden vuoksi.


En tiedä, liittyneekö neljänkympin kriisiini vai mihin, mutta olen mennyt hurahtamaan geelikynsiin ja viimeisimpänä villityksenä ripsenpidennyksiin. Monet, monet vuodet olen käyttänyt aikani ja rahani lähinnä lapsiin ja tinkinyt monesta muusta. Kampaajalla olen käynyt viimeksi, no, en muista milloin. Nyt on tehnyt mieli satsata vähän itseenkin, johonkin ihan hömppään. Rakastan kynsiäni. Ripsistä en ole vielä ihan varma. Kampaaja saa jäädä vielä väliin, vaikka sillekin olisi tarvetta. Kun en kuitenkaan ole erityisesti rikastunut, niin valintoja täytyy edelleen tehdä. Mikä tahansa uudistuminen on silti epäilemättä hyvä asia, vaikka ripsieni kanssa itseni vähän hölmöksi tunnenkin.


Esikon kanssa tuli tässä yhtenä päivänä puhetta, että täytän tänä vuonna neljäkymmentä. Lapsi kysyi, että alkaako sulla sitten se neljänkympin kriisi. Sanoin, että tuskinpa, mutta ajattelin, että lapsi rakas, eiköhän se saisi siinä kohtaa pikemminkin loppua. Oikein hienoa, jos lapsukainen ei ole kriiseilyäni huomannut. Tosin voihan se luulla, että äiti nyt on vähän pönttö aina.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Tanssiaskelia

Syksyllä aloittanut alkeistanssikurssimme on edistynyt huimasti. Eilisellä jenkkatunnilla pääsi ihan oikeasti jenkalle, hyvin vähän oli enää sitä "oho, oho, ei tää nyt mene"- osastoa. Hiki valui ja kuntokin pääsi jo hiukan loppumaan, mutta ei se tanssiessa niin haittaa. Kun on tarpeeksi kivaa, niin sitähän jatkaa vaikkei niin jaksaisikaan.


Salsa-lauantai on tulossa parin viikon päästä. En ole vielä ilmoittautunut, kun en ole varma pääsenkö, mutta kovasti, kovasti toivon. Salsan ensiaskeleista jäi niin hyvät fiilikset, että haluan ehdottomasti oppia lisää. Toinen viime vuoden lopun uusi tuttavuus, fusku, on ehdottomasti myös opintolistalla. Mutta siinä suhteessa ei hätää. Alkeiskurssi on loppukevään viimeiset kerran pelkkää fuskua, mikä onnekas sattuma. En ole ollut yhdelläkään fuskutunnilla tähän mennessä, mutta lavoilla olen päässyt sitä muutaman kerran kokeilemaan. Nuorena on tullut tanssittua jiveä ja se varmaan auttaa tässä, koska fusku on lavoilla mennyt suhteellisen hyvin. Siis siihen nähden hyvin, että muut kädenalitanssit menevät vähän mikä mitenkin. Tanssissa hauskuus on kuitenkin minulle ihan ykkösjuttuja ja fuskussa on väkisinkin hauskaa. Tietysti toisissa tanssilajeissa riemukkuus ei ole se juttu. Tangon fiilis on jotain ihan muuta.